Työvoimatoimistossa on rauhallinen tunnelma. Huokausten rytmittämä odotushuone katsoo televisiosta Coronation Street –saippuaoopperaa. Vanhempi mies näpyttelee tietokoneella ja vilkaisee ajoittain toiveikkaasti vuoronumeron vaihtumistaulua.

Olen odottanut 15 minuuttia. Oma numeroni on 144: taulu näyttää 111. Yksitoista enemmän kuin saapuessani. Olen tullut ilmoittamaan itseni paikalle olevaksi. Kotona olin jo tehnyt netti ilmoituksen ja CV:n. Mietin miksi täällä ei ole nopeampaa kaistaa meille jotka ovat jo lomakkeet täyttäneet kotona ja haluavat vain tulla todistamaan ne oikeiksi. Tunnustaa itsensä olemassaolevaksi.

112, hätä– vai vuoronumero? Hymyilen itsekseni tälle pienelle ironialle, mutta pian vakavoitan ilmeeni. Eihän suomessa saanut hymyillä, olla iloinen vai saiko?

Olen ollut nyt Suomessa lähes kaksi viikkoa, viimeksi asuin täällä 2003. Edelliset seitsemän vuotta olen viettänyt Englannissa opiskellen ja töitä tehden. Sitäkin ennen yli puolet elämästäni olen asunut ulkomailla. Olen ja tunnistan itseni suomalaiseksi mutta usein tunnen itseni ulkolaiseksi omassa maassani. Onko mahdollista näin pitkän ajan jälkeen olla suomalainen ulkomaalainen omassa kotimaassa?

Vuoronumero vaihtuu 113:sta, 25 minuuttia, luulen että tulen takaisin huomenna – aamulla – aikaisin, jos vaikka sitten pääsisin heti ilmoittamaan olemassaolostani. Tällä tahdilla työkkäri on suljettu ennen kun pääsen palveltavaksi.

Mikonkadun Työvoimatoimistossa on kirkkaan punainen matto. Kuvittelen sen joskus olleen valkea, toivoa täynnä joka on vuosien kuluessa muuttunut odottelevista huokauksista kirkkaaksi veri lammikoksi. Vanha mies istuu edelleen katsoen tietokoneen näyttöä, naputtelu on lamaantunut. Huomaan että enemmistö odottajista…