Muija heitti makuupussin perään -ja muita tarinoita asunnottomuudesta, 2012, installaatio

”Voit olla yksinäinen mutta et koskaan yksin”, sanoi kettu. Se osui heikkoon kohtaani.

Toisen hylkäämä, hylännyt, ehdoin tahdoin, itsestä huolimatta, halusta tai pakosta. Yksinäisyyttä voi kokea keskellä hurmiollista väkijoukkoa ja ypöyksin kuiskailevien seinien keskellä. Yksin ihminen voi kuitenkin olla lukumäärällisesti vain itsensä kanssa.

Yksinäisyys on sydämen ongelma. Yksin oleminen on numeraalinen ongelma. Yksi — on yhteiskunnallinen ongelma. Suurimman osan yhteiskunnan toiminnoista nojatessa oletukseen kahdesta, yksi jää valtakoneistossa sokeaan pisteeseen. Yksin asuva on taloudellisesti heikossa asemassa. Yksineläjät kolkuttelevat köyhyysriskirajaa suurimpana pienituloisten ryhmänä. Työttömyys tai sairaus heilauttaa yhdenhengen taloutta julmasti. Kaikista toimeentulotuen saajista noin 70 prosenttia on yksinasuvia. Toimeentulon jäädessä niukaksi lopputulos on yksin asunnoton.

Suomessa on laskentatavasta riippuen 7500–8200 asunnotonta. Näiden tilastojen ulkopuolelle kuitenkin jäävät esimerkiksi useat nuoret, jotka eivät syystä tai toisesta ilmoittaudu viranomaisille. Opiskelijakaupungit pursuavat sohvamatkaajia. Poliisi armahtaa hiljaisen makuupussinukkujan sillan alla. Ja yksinäisellä on monta asunnotonta kaveria kaupungissa.

Tutkin ihmisen tarpeita sekä sosiaalisella että perustarpeiden tasolla. Elämän perustarpeiksi lasken esimerkiksi ravinnon, suojan ja lämmön löytämisen. Asunnottomuuteen liittyvä sosiaalisesti eristävä vaikutus ja siitä johtuva kierre saattaa kuitenkin nousta elämän perusedellytyksiä tärkeämpään osaan. Elämän perusedellytysten täyttyessä inhimillisen elämän…